Kalastajia ja kalataloutta

Piikkikalasta keitettiin monikäyttöistä rasvaa

Suomen tunnetuimpiin kuuluva nuortenkirjailija, raumalainen Väinö Riikkilä, kirjoittaa eräässä teoksessaan kalastuksesta ja kalan käyttötavasta, joita ei tunneta lainkaan länsirannikolla. Hänen sankarinsa Pertsa ja Kilu keittävät piikkikaloja saadakseen talteen niistä erittyvän rasvan. Teoksessaan "Saarelta nousi savua" Riikkilä kuvailee, miten Pertsa saa uuden bisnesidean katsellessaan piikkikalojen uintia matalassa vedessä.

" Pian tuleekin toinen yö ja kolmas, ja he kalastavat haavilla piikkikaloja. Pertsan saunassa kalat keitetään öljyksi. Haju on kamala. Piikkikalaöljyllä on hyvä markkinahinta, 100 markkaa litra. Siksi öljypullot pitää laittaa piilopaikkaan. Pertsa on saada selkäänsä isältään, mutta tokaisu "Olisin maksanut torpan velat" saa vanhemmat itkun partaalle ja poika livahtaa pihalle", kirjoittaa Riikkilä.

- Länsirannikkolaisille piikkikalan käyttö tällä tavalla on aivan tuntematonta, mutta pitää muistaa, että kirjailija oli alun perin kotoisin Kymenlaaksosta, muistuttaa Raumalle vuonna 1986 perustetun Väinö Riikkilä Seuran puheenjohtaja Harri Laiho.

Riikkilä syntyi Loviisassa, mutta teki töitä ja kirjoitti Karhulassa, jonka Suulisniemi on hänen poikakirjojensa luontevaa maisemaa. Tuleva kirjailija muutti Raumalle. jossa ansaitsi vuodesta 1948 alkaen elantonsa Rauma-Repolan konepajan varastonhoitajana. "Saarelta nousi savua" ilmestyi olympiavuonna 1952.

Piikkikalojen heimoon kuuluvia kaloja löytyy Suomen vesistä kaikkiaan neljä: kolmipiikki, kymmenpiikki, viisipiikki ja harvinainen vaskikala. Kolmipiikkiä esiintyy Suomessa yleisesti kaikilla merenrannoilla. Sisävesistä se viihtyy ainakin Pyhäselässä, Pielisjoessa ja Utsjoen sekä Inarin kunnissa.

Kolmipiikki, joka on hieman muita piikkikaloja kookkaampi, pituudeltaan neljä-seitsemän senttiä. Sillä ei ole lainkaan suomuja, vaan pystysuuntaiset kapeat luukilvet, joiden määrä vaihtelee. Selkäevän etuosa muodostuu kolmesta piikistä, joiden kunkin taakse jää kolmiomainen eväkalvo.
Kolmipiikillä on valtava ekologinen merkitys rannikoilla eläville, kalaa syöville linnuille. Se on tärkeää ravintoa esimerkiksi koskeloille, tiiroille ja uikuille. Sitä syövät myös monet petokalat, kuten ahvenet, hauet ja kuhat. Kolmipiikin häviäminen olisi myös monille muille eliölajeille kohtalokasta.

Nykyään kolmipiikillä ei enää ole taloudellista merkitystä, mutta aikanaan merkitys oli itse asiassa hyvinkin suuri kalan sisältämän suuren rasvamäärän takia.

Piikkikaloja pyydettiin 1800-luvulla itäisellä Suomenlahdella, josta Väinö Riikkiläkin siis asui. Pyynti tapahtui pienisilmäisellä nuotalla tai haavilla. Kalastamaan lähdettiin myöhäissyksyllä pimeässä ja tyynessä säässä ja itse kalastus muistutti jossain määrin tuulastusta.
 
Veneen perässä olevat tervapilkkeet valaisivat vedestä alueen, jolle kolmipiikit kerääntyivät suurissa parvissa. Lyhyessä ajassa oli esimerkiksi haavin avulla mahdollista kerätä satoja kiloja saalista.

Kolmipiikistä keittämällä saatua öljyä myytiin Venäjälle tullivapaasti, mikä antoi runsaasti lisätuloja saariston talonpojille. Kolmipiikin öljy oli sataprosenttista, puhdasta rasvaa. Sitä käytettiin esimerkiksi lampuissa, maaleissa, jalkineissa ja sadetakeissa. Erityisen suosittua se oli nahkateollisuudessa sekä ulkomaalien perusaineena, koska siitä tehty maali ei lohkeillut. Öljyn valmistus alkoi käytännössä hiipua vuonna 1882, kun piikkikalarasvan viennille määrättiin korkea tulli. Kuitenkin vielä 1950-luvun lopullakin kolmipiikeistä valmistettiin teollisesti öljyä.

Väinö Riikkilä Seuraa johtava Harri Laiho muistelee, että kirjailijaa itseään ei tunnettu erityisen innokkaana kalastajana. Merkintöjä ei löydy siitä, että hän olisi esimerkiksi harrastanut verkkokalastusta, mutta tiedettiin toisaalta, että Väinö Riikkilä oli innokas onkimies. Hän työskenteli elinaikanaan erilaisissa ammateissa, jonkin aikaa merimiehenäkin, ja monet hänen kirjoistaan kertovat kiinnostuksesta sekä merenkulkuun että veneilyyn.

Palaa otsikoihin